Ehkä kuunteleminen alkaa vasta silloin, kun lakkaamme odottamasta vastausta...
Me kuulemme ääniä koko ajan.
Liikenteen huminaa.
Ovien sulkeutumista.
Puhetta ympärillämme.
Tuulta puissa.
Lintujen laulua.
Mutta kuinka usein todella kuuntelemme?
Ehkä kuuleminen ja kuunteleminen eivät ole sama asia.
Kuuleminen tapahtuu itsestään.
Kuunteleminen vaatii, että olemme läsnä.
Kun pysähdymme metsään, huomaamme ehkä ensin tuulen. Sitten lintujen äänet. Oksan hiljaisen rasahtamisen jalkojen alla.
Ja jos jäämme vielä hetkeksi, alkaa kuulua jotain muuta.
Hiljaisuus.
Se ei oikeastaan ole tyhjyyttä.
Se on täynnä pieniä ääniä, joita emme kiireessä huomaa.
Ehkä sama tapahtuu myös meissä.
Kun ympärillämme on jatkuvasti ääntä, ajatuksia ja tekemistä, oma hiljainen ääni voi jäädä kaiken muun alle.
Siksi joskus tarvitsemme vähemmän puhetta ja enemmän tilaa.
Tilaa kuunnella kehoa.
Tilaa kuunnella omaa hengitystä.
Tilaa kuunnella sitä, miltä jokin oikeasti tuntuu.
Ja ehkä myös toista ihmistä.
Ei niin, että odotamme omaa vuoroamme puhua.
Vaan niin, että olemme todella siinä.
Minusta kuunteleminen on yksi lempeimmistä tavoista osoittaa, että jokin tai joku on meille tärkeä.
Se voi olla katse, joka ei kiirehdi pois.
Hiljaisuus, jota ei tarvitse täyttää.
Käsi, joka jää hetkeksi toisen käden päälle.
Tai metsässä vietetty hetki, jossa emme tee mitään muuta kuin kuuntelemme.
Ehkä vanha viisaus ei aina tule sanoina.
Ehkä joskus se tulee tuulen mukana.
Harpun sävelenä vanhojen puiden keskellä.
Tai omana hiljaisena tunteena, joka sanoo jotain ennen kuin ehdimme muodostaa siitä ajatusta.
Ehkä kuunteleminen ei olekaan sitä, että etsimme vastauksia. Ehkä se on sitä, että annamme itsellemme tarpeeksi hiljaisuutta kuullaksemme sen, mikä on ollut siellä koko ajan...
🎧 Jää hetkeksi tähän tunnelmaan…