Ehkä keho kertoo meille joskus jotain, mitä emme itse huomaa. Mitä kaikkea kannamme mukanamme – ja mitä voisimme välillä laskea hetkeksi pois?
Tiedätkö sen tunteen, kun huomaat yhtäkkiä, että hartiat ovat taas melkein korvissa?
Et ehkä ole edes huomannut, milloin ne sinne nousivat. Olit vain olemassa. Istuit tietokoneen ääressä, katselit puhelinta, ajoit autolla, mietit huomisen asioita tai yritit muistaa, mitä kaikkea pitikään tänään tehdä.
Ja siinä ne ovat.
Hartiat korvissa.
Aivan kuin nekin yrittäisivät pysyä mukana päivän kiireessä.
Joskus hartioiden jännitykseen löytyy ihan looginen syy. Liian paljon istumista, liian vähän liikettä, stressiä, kiirettä ja jatkuvaa ruudun tuijottamista.
Mutta entä jos hartioilla onkin välillä kannettavanaan jotain muutakin?
Ehkä kannamme päivän aikana myös muiden ihmisten huolia. Toisten murheita. Tunteita, jotka tarttuvat meihin. Keskeneräisiä keskusteluja. Odotuksia, joita joku toinen asettaa meille – tai joita asetamme itse itsellemme.
Ja yhtäkkiä meillä onkin selässä näkymätön reppu.
Sinne voi päivän aikana kertyä kaikenlaista.
Omat huolet.
Muiden huolet.
Asiat, jotka pitäisi muistaa.
Asiat, joita emme saisi unohtaa.
Ja tietenkin ne kolme asiaa, jotka piti hoitaa jo eilen.
Ei siis ihme, jos hartiat välillä tuntuvat raskailta.
Ehkä keho ei aina olekaan väsynyt vain siitä, mitä olemme tehneet.
Ehkä joskus olemme väsyneitä myös siitä, mitä olemme kantaneet.
Mitä jos pysähtyisimme hetkeksi?
Ei korjaamaan.
Ei suorittamaan.
Ei miettimään, miten voisimme taas vähän paremmin selviytyä kaikesta.
Vaan ihan vain huomaamaan.
Miltä hartiani tuntuvat juuri nyt?
Ovatko ne taas siellä korvissa?
Ja jos ne osaisivat puhua, mitä ne mahtaisivat sanoa?
Ehkä jotain tämän tapaista:
„Hei… voisimmeko me välillä vähän hellittää?”
Ehkä kannattaisi kuunnella.
Sillä kaikkea, mikä tulee vastaan, ei tarvitse kantaa mukana.
Kaikki huolet eivät ole meidän huoliamme.
Kaikki tunteet eivät kuulu meille.
Kaikki odotukset eivät ole meidän kannettaviamme.
Ehkä joskus tärkeä kysymys ei olekaan:
„Miten jaksan kaiken tämän?”
Vaan:
„Mitä minun oikeastaan tarvitsee kantaa?”
Ja ehkä vielä tärkeämpi:
„Mitä voisin hetkeksi laskea pois?”
Ehkä silloin myös hartiat huomaavat, että niiden ei tarvitse olla koko ajan korvien korkeudella.
Joskus hyvinvointi voi alkaa hyvin pienestä hetkestä.
Siitä, että pysähdymme.
Hengitämme.
Ja kuuntelemme.
Mitä keho yrittää meille kertoa?
Lisää kommentti
Kommentit