Joskus keho tietää ennen meitä, että nyt on aika pysähtyä. Ehkä meidän ei tarvitse odottaa siihen asti, että se alkaa huutaa...
Joskus ajattelemme, että meidän täytyy vain jaksaa vielä vähän.
Vielä yksi päivä.
Vielä yksi viikko.
Kyllä tämä tästä.
Totumme väsymykseen ja opimme ohittamaan pieniä merkkejä, joita keho yrittää meille antaa.
On töitä, velvollisuuksia ja muita ihmisiä, jotka tarvitsevat meitä.
Ja niin jatkamme.
Kunnes huomamme, ettei pieni pysähtyminen enää riitä.
Uupumus ei yleensä synny yhdessä yössä.
Se rakentuu vähitellen – silloin, kun annamme päivä toisensa jälkeen enemmän kuin saamme takaisin. Kun palautumiselle ei jää tilaa, omat rajat ylittyvät kerta toisensa jälkeen tai elämässä on asioita, jotka vievät meiltä enemmän voimaa kuin ehdimme saada takaisin.
Aluksi se voi tuntua vain tavalliselta väsymykseltä.
Sitten asiat, joista ennen saimme iloa, eivät enää tunnu samalla tavalla miltään. Uni ei virkistä. Mieli ei hiljene. Pienetkin asiat voivat tuntua raskailta.
Ja jossain vaiheessa keho alkaa puhua vähän kovemmalla äänellä.
Se voi olla levottomuutta.
Jännitystä.
Unettomia öitä.
Erilaisia kipuja.
Jatkuvaa väsymystä.
Tai vain outo tunne siitä, ettei enää oikein ole oma itsensä.
Keho yrittää kertoa, että nyt on liikaa.
Olen kokenut tämän myös itse.
Ja ehkä juuri siksi tämä aihe on minulle tärkeä.
Olen joutunut pysähtymään tavalla, jota en silloin itse olisi osannut valita.
Jälkikäteen ymmärrän, että kehoni yritti kertoa minulle jo paljon aikaisemmin, ettei näin voi jatkaa.
Minä vain yritin vielä vähän jaksaa.
Ja vielä vähän.
Kunnes en enää pystynyt.
Sen jälkeen olen joutunut opettelemaan itseäni uudelleen.
Olen käyttänyt paljon aikaa siihen, että olen oppinut kuuntelemaan kehoani, tunnistamaan omia rajojani ja ymmärtämään, mitä oikeasti tarvitsen.
Se ei tapahtunut hetkessä.
Siihen on tarvittu aikaa, työtä ja myös paljon rehellisyyttä itseäni kohtaan.
Mutta tänään tiedän jotain, mitä en ehkä silloin vielä ymmärtänyt:
itseämme ei tarvitse ajaa loppuun asti ennen kuin meillä on lupa pysähtyä.
Ehkä monia tällaisia tilanteita voisi myös ehkäistä, jos oppisimme kuuntelemaan kehoamme vähän aikaisemmin.
Jos huomaisimme väsymyksen ennen kuin siitä tulee uupumusta.
Jos sanoisimme ei silloin, kun jokin tuntuu liialta.
Jos uskaltaisimmekin joskus levätä ilman, että meidän täytyy ensin ansaita lepo.
Ja ehkä ennen kaikkea, jos oppisimme kohtelemaan itseämme hieman lempeämmin.
Itsestään huolehtiminen ei ole itsekkyyttä.
Se ei tarkoita, että meidän pitäisi unohtaa muut.
Se tarkoittaa myös sitä, että muistamme olevamme itse yksi niistä ihmisistä, joista meidän kuuluu pitää huolta.
Joskus se tarkoittaa lepoa.
Joskus liikettä.
Joskus omien rajojen tunnistamista.
Joskus sitä, että päästämme irti jostakin, mikä ei enää tee meille hyvää.
Ja joskus vain sitä, että pysähdymme ja kysymme:
Mitä minulle oikeasti kuuluu?
Ei sitä, miten minun pitäisi jaksaa.
Ei sitä, mitä muut minulta odottavat.
Vaan sitä, miltä minusta oikeasti tuntuu.
Ehkä juuri siitä alkaa kuunteleminen.
Ja ehkä itsensä rakastaminen ei aina tarkoita suuria tekoja.
Joskus se voi olla hyvin pieni asia.
Nukkumaan meneminen ajoissa.
Hetki luonnossa.
Hiljaisuus.
Lämmin tee.
Kosketus.
Tai yksinkertaisesti päätös olla vaatimatta itseltään enää enempää juuri tänään.
Uupumus opetti minulle jotain, mitä en halua enää unohtaa.
Kehoa ei tarvitse saada huutamaan, jotta sitä olisi pakko kuunnella.
Se puhuu meille jo paljon aikaisemmin.
Meidän tehtävämme on vain pysähtyä tarpeeksi pitkäksi aikaa kuulemaan.
Ehkä hyvinvointi alkaa juuri siitä.
Ei täydellisestä elämästä.
Ei siitä, että jaksamme aina.
Vaan siitä, että opimme rakastamaan itseämme niin paljon, että kuuntelemme myös silloin, kun keho pyytää meitä hidastamaan.
🎧 Jää hetkeksi tähän tunnelmaan…