Joskus keho tietää ennen meitä, että nyt on aika pysähtyä. Ehkä meidän ei tarvitse odottaa siihen asti, että keho alkaa huutaa.
Joskus keho tietää ennen meitä, että nyt on aika pysähtyä. Ehkä meidän ei tarvitse odottaa siihen asti, että keho alkaa huutaa.
Joskus ajattelemme, että meidän täytyy vain jaksaa vielä vähän.
Vielä yksi päivä. Vielä yksi viikko. Kyllä tämä tästä.
Totumme väsymykseen, ohitamme ahdistuksen ja sanomme itsellemme, ettei nyt ole oikea aika pysähtyä. On töitä, velvollisuuksia ja muita ihmisiä, jotka tarvitsevat meitä.
Mutta keho muistaa kaiken sen, minkä me itse yritämme sivuuttaa.
Uupumus ei yleensä synny yhdessä yössä. Se rakentuu vähitellen – silloin, kun annamme päivä toisensa jälkeen enemmän kuin saamme takaisin. Kun palautumiselle ei jää tilaa, omat rajat ylittyvät kerta toisensa jälkeen tai ympäristö vie meiltä enemmän energiaa kuin ehdimme palauttaa.
Aluksi se voi tuntua vain jatkuvana väsymyksenä.
Sitten asiat, joista ennen saimme iloa, eivät enää tunnu miltään. Töihin lähteminen alkaa tuntua raskaalta. Uni ei enää virkistä. Mieli ei hiljene ja jossain vaiheessa keho alkaa puhua omaa kieltään.
Ahdistus. Jännitys. Unettomuus. Erilaiset kivut. Jatkuva uupumus.
Keho yrittää kertoa, että nyt on liikaa.
Olen kokenut tämän myös itse. Jälkikäteen ymmärrän, että kehoni yritti kertoa minulle jo pitkään, ettei näin voi jatkaa. Minä kuitenkin yritin vielä vähän jaksaa.
Uupumus opetti minulle jotain, mitä en halua enää koskaan unohtaa – meidän ei tarvitse odottaa siihen asti, että keho pakottaa meidät pysähtymään.
Itsestä huolehtiminen ei ole itsekkyyttä. Se ei aina tarkoita suuria muutoksia. Joskus se tarkoittaa lepoa ajoissa. Joskus sitä, että uskaltaa sanoa ei. Joskus omien rajojen tunnistamista. Ja joskus myös rohkeutta myöntää, että jokin tilanne tai ympäristö ei enää ole meitä varten.
Tärkeintä on oppia kuuntelemaan itseämme ennen kuin kehon täytyy alkaa huutaa.
Joskus tarvitsemme vain pienen hetken hiljaisuutta, jotta kuulemme taas sen, mitä sisällämme on jo pitkään yritetty sanoa.
Jos tunnet olevasi jatkuvasti väsynyt, ärtynyt tai jotenkin kaukana itsestäsi, ehkä kannattaa pysähtyä hetkeksi ja kysyä itseltäsi:
Mitä minulle oikeasti kuuluu?
Ei sitä, miten minun pitäisi jaksaa.
Ei sitä, mitä muut minulta odottavat.
Vaan sitä, miltä minusta oikeasti tuntuu.
Ehkä muutos alkaa juuri tuosta yhdestä rehellisestä kysymyksestä.
Läsnäolon ihme alkaa siitä, kun pysähdymme hetkeksi.
Ja joskus tuo hetki voi olla paljon tärkeämpi kuin aluksi ymmärrämmekään.
Lisää kommentti
Kommentit