Ehkä kasvi ei ole vain kaunis osa luontoa. Ehkä se kertoo meille enemmän, kun pysähdymme katsomaan...
Kun kuljemme luonnossa, näemme ympärillämme paljon sellaista, mikä on ollut siellä kauan ennen meitä.
Puita.
Kukkia.
Yrttejä.
Sammalia.
Marjoja.
Usein katsomme niitä vain ohimennen.
Kaunis kukka.
Mielenkiintoinen lehti.
Hyvä tuoksu.
Mutta entä jos pysähtyisimme hetkeksi katsomaan tarkemmin?
Miten kasvi kasvaa?
Missä se viihtyy?
Milloin se kukkii?
Miltä sen lehdet tuntuvat?
Miltä se tuoksuu?
Ehkä juuri näin ihminen on ennen oppinut tuntemaan kasveja.
Ei kirjoista.
Ei valmiista luetteloista.
Vaan katsomalla, kokeilemalla, muistamalla ja siirtämällä havaintoja eteenpäin.
Kasveilla on ollut tärkeä paikka ihmisen elämässä jo kauan.
Niitä on käytetty ravintona, tuoksuina, osana erilaisia perinteitä ja hyvinvoinnin tukena. Joissakin kulttuureissa kasvien tuntemus on kulkenut sukupolvelta toiselle – tietona, jota on opittu luonnossa elämällä.
Kun ajattelen tätä, kasvit alkavat tuntua minusta hieman erilaisilta.
Ne eivät ole enää vain osa maisemaa.
Ne ovat kuin pieniä luonnon kertomuksia.
Jokaisella kasvilla on oma tapansa kasvaa.
Oma aikansa kukkia.
Oma tuoksunsa.
Oma paikkansa luonnossa.
Ehkä meidän ei tarvitsekaan aina tietää heti, mitä jokin kasvi tekee.
Voimme ensin vain tutustua siihen.
Katsoa.
Koskettaa.
Haistaa.
Huomata.
Luonto ei anna kaikkea kerralla.
Se vaatii hieman aikaa.
Ja ehkä juuri siksi kasvien maailma sopii niin hyvin pysähtymiseen.
Kun poimimme käsiimme esimerkiksi pienen oksan tai lehden, voimme huomata jotain, minkä ohitamme kiireessä.
Sen tuoksun.
Sen pinnan.
Sen muodon.
Sen värin.
Yhtäkkiä kasvi ei olekaan enää vain kasvi.
Siitä tulee kokemus.
Minä huomaan tämän itsessäni erityisesti silloin, kun liikun puutarhassa. Joskus huomaan jonkin kasvin vasta silloin, kun pysähdyn sen viereen.
Silloin huomaan värin, tuoksun tai jonkin pienen yksityiskohdan, jota en olisi muuten huomannut.
Ehkä vanhoissa viisauksissa oli jotain hyvin kaunista juuri tässä tavassa katsella maailmaa.
Ensin huomata.
Sitten oppia.
Ja vasta sen jälkeen käyttää opittua tietoa.
Tämä ajatus saa minut katsomaan myös ympäröivää luontoa hieman uudella tavalla.
Kuinka paljon kasveja kuljemmekaan päivittäin ohitse tuntematta niiden nimiä?
Kuinka monta tuoksua tunnistamme, vaikka emme tiedä, mistä ne tulevat?
Ja kuinka moni kasvi on joskus ollut ihmiselle paljon enemmän kuin vain kaunis osa maisemaa?
Ehkä kasvien tunteminen alkaa hyvin yksinkertaisesta asiasta:
pysähtymisestä.
Pienestä hetkestä, jolloin emme vielä yritä tietää tai selittää kaikkea.
Katsomme vain.
Ja ehkä juuri silloin alamme nähdä hieman enemmän.
Ehkä luonnon salaisuudet eivät aina piile suurissa asioissa. Joskus ne ovat aivan pieniä – lehdessä, kukassa, tuoksussa tai siinä hetkessä, kun pysähdymme katsomaan.