Mitä vanhat viisaudet voivat kertoa meille kasveista?
On kasveja, jotka ovat kulkeneet ihmisen rinnalla niin kauan, että niiden läsnäolo tuntuu melkein itsestään selvältä.
Laventeli on yksi niistä.
Tunnemme sen violetit kukat ja tunnistamme sen tuoksun. Laventeli löytyy puutarhoista, saippuoista, kosmetiikasta ja pienistä tuoksupusseista. Monelle se tuo mieleen kesän, puhtauden tai rauhallisen hetken.
Mutta laventelin tarina alkaa paljon ennen meidän aikaamme.
Ja kun katsomme vanhoja kasveihin liittyviä viisauksia, huomaamme jotakin kiinnostavaa: kasvia ei aina katsottu vain sen perusteella, mitä sillä voitiin tehdä.
Ennen kaikkea sitä katsottiin.
Ayurveda on yksi maailman vanhoista terveys- ja hyvinvointiperinteistä. Sen juuret ulottuvat tuhansien vuosien taakse Intiaan. Sana Ayurveda tulee sanskritin sanoista ayus, elämä, ja veda, tieto tai viisaus – elämän tieto.
Ayurvedassa ihmistä ei tarkastella irrallaan ympäristöstään. Myös kasveja lähestytään kokonaisuutena.
Kasvien yhteydessä voidaan tarkastella esimerkiksi niiden makua eli rasaa, ominaisuuksia eli gunaa, vaikutuksen luonnetta eli viryaa sekä ruoansulatuksen jälkeistä vaikutusta eli vipakaa. Myös esimerkiksi vuodenaika, kasvuympäristö ja ihmisen yksilölliset ominaisuudet voivat olla osa tätä kokonaisuutta.
Tällainen tapa katsoa kasvia on hyvin erilainen kuin ajatus siitä, että kasvilla olisi vain yksi tietty vaikutus.
Kasvi ei ole vain yksi ominaisuus.
Sillä on oma luonteensa.
Ehkä juuri siksi laventeli on aina tuntunut minusta kiinnostavalta.
Siinä on jotain hyvin yksinkertaista – kaunis väri, tuttu tuoksu ja pieni kasvi, joka ei yritä olla mitään muuta kuin oma itsensä.
Ja ehkä juuri siksi huomaan sen helposti puutarhassa muiden kasvien joukosta.
On kuitenkin hyvä huomata, että laventeli ei ole alkuperältään intialainen kasvi eikä yksi Ayurvedan klassisista keskeisistä kasveista.
Laventeli, erityisesti Lavandula angustifolia, on lähtöisin Välimeren alueelta, ja sillä on pitkä historia ihmisten käytössä. Sen tuoksua on arvostettu, ja sitä on perinteisesti liitetty muun muassa kylpyihin, puhtauteen ja erilaisiin tuoksuihin.
Siksi laventelin kohdalla ei olekaan tarpeen yrittää sijoittaa sitä väkisin johonkin vanhaan perinteeseen.
Ehkä kiinnostavampaa on pysähtyä sen äärelle, miten ihmiset ennen meitä oppivat tuntemaan kasveja.
He tarkkailivat.
Milloin kasvi kukki.
Missä se kasvoi.
Miltä se tuoksui.
Miltä se maistui.
Miten sitä käytettiin.
Mitä aiemmat sukupolvet olivat siitä oppineet.
Tieto kulki kokemuksesta toiseen.
Nykyään voimme tutkia kasveja aivan toisella tavalla. Voimme analysoida niiden sisältämiä yhdisteitä, tutkia niiden ominaisuuksia ja nimetä asioita, joita vanhat ihmiset eivät olisi voineet mitata tai nähdä samalla tavalla.
Silti vanhassa tavassa katsoa kasveja on jotakin kaunista.
Se muistuttaa meitä siitä, ettei kaikkea tarvitse heti jakaa osiin.
Joskus voi ensin katsoa kokonaisuutta.
Ehkä juuri siksi vanhoissa viisauksissa on jotain, mikä puhuttelee edelleen.
Ne eivät aina kiirehdi vastaamaan.
Ne pysähtyvät ensin katsomaan.
Ja ehkä meidänkin aikamme voisi joskus tehdä samoin.
Voisimme pysähtyä kasvin äärelle ilman kiirettä kysyä heti, mitä hyötyä siitä on.
Katsoa sen väriä.
Huomata sen tuoksun.
Muistaa, että tämäkin kasvi on ollut täällä kauan ennen meitä.
Ja ehkä siinä hetkessä jokin pieni asia muuttuu.
Emme enää katso vain laventelia.
Katsomme kasvia, jolla on oma historiansa, oma kasvupaikkansa ja oma paikkansa ihmisen ja luonnon välisessä yhteydessä.
Ehkä kasvit eivät aina pyydä meitä tekemään niille mitään.
Ehkä joskus ne vain pyytävät meitä huomaamaan ne...