Aamu, kun kaikki vasta herää...
Olen aamuihminen. Herään usein aikaisin, kun muu maailma on vielä vähän uninen.
Mieheni on jo lähtenyt töihin, ja minä saan rauhassa aloittaa oman aamuni.
Istun keittiössä aamukahvin äärellä ja katselen ikkunasta omaa puutarhaani – pientä paratiisia takapihalla.
Linnut ovat jo hereillä. Ne etsivät mullasta aamiaistaan ja vetävät kastematoja maasta. Minä katselen ja ihailen kukkapuutarhaani.
Myös kaksi rakasta kissaani ovat mukana aamun ohjelmassa. Ne asettuvat ikkunalaudalle seuraamaan lintujen touhuja. Kun joku lintu tulee tarpeeksi lähelle, viikset alkavat väpättää ja suusta kuuluu tuttu „njäknjäk“.
Niilläkin on ollut pitkä yö takana, joten aamiaiselle, pesulle ja syliin pörisemään on tietysti päästävä ennen päiväunia. Onhan se aika raskasta, kun on koko yön pitänyt nukkua ja kehrätä sylissä. 😄
Kissat osaavat tämän taidon.
Sitten menen itsekin paljain jaloin nurmikolle. Teen omat pienet kissavenytykseni ja nautin päivän alusta, kun kaikki ympärillä vasta herää.
Sillä ei oikeastaan ole väliä, tihuttaako vettä vai nouseeko aurinko. Nautin siitä joka tapauksessa.
En ole mikään talviuimari, mutta paljain jaloin lumessa kävelystä nautin todella paljon. 😄
Kaikkea ei ole aina ollut näin helppo pysähtyä
En ole aina osannut nauttia tällaisista hetkistä.
Olen itsekin elänyt pitkään niin, että aina oli kiire jonnekin ja aina olisi pitänyt tehdä vielä jotain. Vähitellen huomasin, mihin jatkuva kiire ja tekeminen voivat johtaa – aivan uupumuksen reunalle.
Jossain vaiheessa minun oli pakko pysähtyä ja katsoa omaa elämääni vähän toisesta näkökulmasta.
Olen joutunut opettelemaan uudelleen asioita, jotka tuntuvat nyt niin yksinkertaisilta: pysähtymistä, kuuntelemista ja ihan vain nauttimista siitä, mikä on tässä ja nyt.
Olen myös tehnyt elämässäni tietoisesti suunnanmuutoksen.
En halua enää juosta elämäni ohi.
Haluan pysähtyä katsomaan, missä olen ja mitä ympärilläni tapahtuu.
Ehkä juuri siksi nämä pienet aamun hetket ovat minulle nykyään niin tärkeitä.
Ne eivät ole suoritus eivätkä hyvinvointiharjoitus.
Ne ovat elämää.
Milloin viimeksi olit tekemättä mitään?
Olen viime aikoina miettinyt yhtä aika yksinkertaista asiaa.
Milloin viimeksi olin ihan oikeasti tekemättä mitään?
En tarkoita meditaatiota, kävelylenkkiä metsässä, joogaa, hengitysharjoitusta tai mitään muutakaan, jonka voisi merkitä kalenteriin hyvinvointina.
Vaan ihan oikeasti… en mitään.
Istuin vain.
Ehkä katsoin ikkunasta ulos. Join teetä. Annoin ajatusten tulla ja mennä ilman, että minun piti tehdä niille mitään.
Ja sitten tajusin, että tällainen hetki tuntuu nykyään melkein oudolta.
Kun hyvinvoinnistakin tulee suoritus
Aina voisi tehdä jotain.
Puhelin on käden ulottuvilla. Viestiin voisi vastata. Jotain voisi tarkistaa, järjestää, suunnitella tai oppia.
Ja jos oikein yrittää, jopa lepäämisestä voi tehdä uuden projektin.
Pitäisi nukkua paremmin.
Pitäisi liikkua enemmän.
Pitäisi syödä terveellisemmin.
Pitäisi palautua.
Ja yhtäkkiä hyvinvoinnistakin tulee suoritus.
Ehkä juuri siksi olen alkanut miettiä, mitä tapahtuu, kun emme yritä saada jokaisesta hetkestä jotain irti.
Tarvitsemmeko aina uuden tavan palautua?
Palautumisesta puhutaan nykyään paljon, ja syystäkin. Tutkimuksissa on huomattu, että myös mielelle tekee hyvää päästä välillä irti tekemisestä ja työasioista.
Mutta minusta tässä on jotain vielä kiinnostavampaa.
Entä jos emme tarvitse aina uutta tapaa palautua?
Entä jos joskus tarvitsemme vain tyhjän hetken?
Sellaisen hetken, jota ei tarvitse käyttää mihinkään.
Ei siksi, että siitä seuraisi jotain hyödyllistä. Ei siksi, että olisimme sen jälkeen tehokkaampia tai parempia versioita itsestämme.
Vaan ihan vain siksi, että elämässä saa olla myös hetkiä, joilla ei ole tavoitetta.
Kun ajatukset saavat kulkea omia polkujaan
Ehkä juuri silloin ajatukset alkavat kulkea omia polkujaan.
Yksi vanha muisto saattaa tulla mieleen. Jokin asia, jota emme ole ajatelleet pitkään aikaan.
Tai ehkä mieleen ei tule yhtään mitään.
Ja sekin saa riittää.
Ehkä tekemättömyys ei olekaan tyhjää aikaa.
Ehkä se on tilaa.
Tilaa ajatuksille, joita emme aina ehdi kuulla silloin, kun täytämme jokaisen hiljaisen hetken jollakin.
Mitä tapahtuu, kun jätämme tilaa?
Olen huomannut itsessäni, että tyhjissä hetkissä käsi voisi helposti hakeutua puhelimelle.
Mutta viime aikoina olen tehnyt mieluummin jotain muuta.
Maalaan.
Tai kirjoitan.
Minulla on ollut jo pitkään pieni salainen laatikko, johon olen kirjoittanut ajatuksia silloin, kun ne ovat tulleet mieleen.
Nyt olen alkanut kaivaa niitä sieltä esiin ja katsoa, voisiko niistä syntyä jotain enemmän.
Näistä pienistä ajatuksista on vähitellen alkanut syntyä myös tekstejä.
Ehkä välillä voisi kokeilla olla täyttämättä jokaista hiljaista hetkeä uudella tiedolla, tekemisellä tai tavoitteella.
Ei harjoituksena.
Ei uutena hyvinvointirutiinina.
Ei edes tavoitteena.
Vaan ihan vain uteliaisuudesta.
Ehkä joskus riittää, että olemme siinä
Miltä tuntuisi olla hetki tekemättä mitään?
Ilman puhelinta. Ilman suunnitelmaa. Ilman tavoitetta.
Ehkä ajatukset alkavat harhailla.
Ehkä mieleen tulee jotain, jolle ei ole ollut pitkään aikaan tilaa.
Tai ehkä ei tapahdu yhtään mitään.
Ja ehkä juuri sekin saa olla.
Ehkä meidän ei tarvitse aina tehdä jotain, jotta hetkellä olisi merkitys.
Ehkä joskus riittää, että olemme siinä.
Katsomme ikkunasta ulos. Kuuntelemme lintujen laulua. Tunnemme ruohon jalkojemme alla.
Ja annamme päivän alkaa omalla painollaan...
🎧 Jää hetkeksi tähän tunnelmaan…