Pieni ajatus maailmasta kuin kirjastosta…
Luonto on oikeastaan ollut osa elämääni lapsesta asti. Kasvoin maaseudulla, ennen kuin muutin pääkaupunkiin.
Lapsena luonto oli vain osa tavallista elämää. Talvella pakkasen punaiset posket, kesällä auringon päivettämät kasvot… Paljaat jalat, vesi, metsä ja pitkät päivät ulkona…
Jokaisessa vuodenajassa oli jotain omaa, josta nautimme. Talven pakkaset, kevään ensimmäiset merkit, kesän lämpö ja syksyn värit…
En silloin ajatellut, että niissä olisi mitään erityistä. Ne olivat vain osa elämää.
Ehkä vasta nyt huomaan, että lapsuudessani oli paljon pieniä hetkiä, jotka tuntuvat nyt jotenkin tutuilta…
Hetkiä, joissa vain juoksin, hyppäsin, katselin vettä tai makasin ruohikossa ja katselin taivasta…
Nyt huomaan katsovani luontoa vähän eri tavalla.
Ehkä vuosien myötä olen taas oppinut näkemään enemmän. Huomaamaan pieniä asioita, seuraamaan luonnon rytmiä ja huomaamaan, mitä ympärillä tapahtuu…
Ja ehkä siksi mieleeni tuli ajatus:
Entä jos maailma onkin kuin ihmisen kirjasto?
Hyvä kirja on siitä ihmeellinen, että sen voi lukea monta kertaa. Sama tarina on siinä edelleen, mutta jokaisella kerralla huomaat ehkä jotain uutta. Jonkin pienen ajatuksen tai lauseen, joka ensimmäisellä kerralla jäi huomaamatta.
Ehkä luonnonkin kanssa on vähän samoin…
Sama metsä. Sama polku. Sama puro.
Mutta itse olet vuosien aikana muuttunut.
Ja siksi voit nähdä tänään jotain, mitä et ennen huomannut.
Milloin viimeksi ihailit auringonnousua tai auringonlaskua ihan rauhassa?
Milloin kävelit sateessa ja annoit itsesi hypätä lätäkköön? Tai seisoit paljain jaloin kesäisessä purossa ja annoit veden tuntua jalkojen alla?
Niin kuin lapsena…
Milloin viimeksi istuit yöllä ja katselit tähtiä ilman kiirettä?
Ehkä meidän ei aina tarvitse etsiä mitään suurta.
Joskus voi vain mennä ulos.
Kuunnella.
Katsoa.
Hengittää.
Olla hetken hiljaa…
Ehkä silloin huomaa jotain, mikä on ollut siinä koko ajan.
Maailma kuin kirjastona, luonto kuin opettajana, huomaamisen ja läsnäolon voima…
Jää hetkeksi tähän tunnelmaan…