Emotionaalinen älykkyys eli tunneäly...
Katso, mitä minä löysin…
Tai oikeastaan tällä kertaa löysin kaksi sanaa.
Emotionaalinen älykkyys.
Ne osuivat silmiini aivan toista aihetta käsittelevässä tekstissä. Kaiken muun keskeltä juuri ne jäivät mieleeni. Huomasin palaavani niihin yhä uudelleen.
Joskus sanat jäävät yllättävän sitkeästi mieleen. Nämä eivät suostuneet vain kulkemaan ohi, vaan jäivät hiljaa koputtamaan.
Emotionaalinen älykkyys eli tunneäly oli minulle käsitteenä tuttu. Tiesin kyllä suurin piirtein, mitä sillä tarkoitetaan, mutta en ollut koskaan pysähtynyt tutkimaan sitä näin syvällisesti.
Mitä kaikkea tunneäly oikeastaan pitää sisällään? Entä miten se näkyy minussa, sinussa ja siinä, mitä meidän välillämme tapahtuu?
Löysin erilaisia tapoja kuvata tunneälyä. Niissä toistuivat itsetuntemus, tunteiden tunnistaminen ja säätely, motivaatio, empatia ja vuorovaikutustaidot. Mitä enemmän luin, sitä suuremmaksi nuo kaksi sanaa kasvoivat.
Niiden sisälle näytti mahtuvan kokonainen maailma.
Onko viha huono tunne?
On eri asia tuntea jotakin kuin tunnistaa, mitä tuntee. Vihan alla voi olla loukkaantumista, pettymystä, pelkoa tai kokemus siitä, ettei minua ole kuultu.
Minulla on jo pitkään ollut tapana sanoa itselleni, että viha on huono tunne, enkä tarvitse huonoja tunteita elämääni. Ehkä juuri siksi en mielelläni käytä itsestäni edes sanaa viha.
Ärsyyntymistä olen silti tuntenut. Varsinkin epäoikeudenmukaisuus on saanut minussa aina jotakin liikkeelle. Jos olen kokenut, että minua tai jotakuta toista kohdellaan väärin, tarve etsiä totuutta ja oikeudenmukaisuutta on herännyt minussa voimakkaana.
Aikaisemmin sytytyslankani saattoi olla lyhyt. Saatoin reagoida nopeasti, ennen kuin ehdin pysähtyä miettimään, mitä minussa oikeastaan tapahtui. Vuosien ja kokemusten myötä olen opetellut rauhoittamaan itseäni. En halua ottaa toisen ihmisen kiihtymystä omakseni enkä jäädä kiinni tilanteeseen, jota en ehkä pysty muuttamaan.
Mutta nyt jäin miettimään jotakin uutta.
Pitääkö minun pyytää itseltäni anteeksi sitä, että tunsin hetken ärtymystä? Vai voisinko huomata tunteen ja kuunnella, mitä se yrittää kertoa?
Ehkä ärtymys ei olekaan huono tunne. Ehkä se kertoo, että jokin minulle tärkeä – kuten oikeudenmukaisuus – on tullut kosketetuksi.
Tunne ei ole teko. Voin kuunnella sen viestin ja silti valita, miten toimin.
Eräässä vaikeassa elämänvaiheessa sana kokemus auttoi minua katsomaan raskaitakin tunteita toisesta suunnasta. En yrittänyt muuttaa surua iloksi tai väittää, ettei pettymys sattunut. Ajattelin vain: minä koin surua, minä koin pettymyksen. Ne olivat kokemuksia, jotka minun piti elää läpi.
Kun olin ottanut kokemuksesta mukaani sen, minkä pystyin oppimaan, saatoin siirtää sen mielessäni salaiseen laatikkoon. En lukinnut pois sen viestiä – laitoin talteen sen, mitä en enää halunnut kantaa mukanani joka päivä. Joskus voin avata laatikon uudelleen, jos siellä oleva kokemus voi auttaa jotakuta toista.
Kun kaksi tunnetta vetää eri suuntiin
Tein aikanaan määräaikaista työtä kaupungilla. Työssä oli paljon samaa kuin sosiaalialan työssä: kohtasin erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, kuuntelin, rakensin luottamusta ja etsin heidän kanssaan ratkaisuja arjen tilanteisiin.
Työtäni arvostettiin. Sain vielä puolen vuoden jatkon ja samalla ylennyksen. Esimieheni arvioi työskentelyni kiitettäväksi, suositteli minua lämpimästi vastaaviin tehtäviin ja toivoi, että vakituinen paikka ehtisi avautua.
Se ei ehtinyt. Määräaikaisuuteni päättyi.
Minulle sanottiin, ettei minun pitäisi ottaa asiaa henkilökohtaisesti. Kyse oli määräaikaisuudesta, ei minusta eikä tavastani tehdä työtä. Se oli aivan totta, mutta ei juuri silloin kovin lohdullista.
Ratkaisu ei ollut henkilökohtainen, mutta menetys oli.
Olin löytänyt työn, joka oli lähellä sydäntäni ja jossa tunsin olevani juuri oikeassa paikassa. Sen päättyminen satutti niin syvästi, että masennuin.
Määräaikaisuus luki kyllä työsopimuksessa. Tunteeni eivät ilmeisesti olleet lukeneet samaa paperia.
Kiitollisuus ja masennus eivät eläneet minussa rauhallisesti rinnakkain. Ne vetivät minua eri suuntiin.
Kiitollisuus auttoi minut hetkeksi jaloilleni. Muistutin itseäni siitä, että olin saanut hienon mahdollisuuden ja vielä puoli vuotta lisää. Olin saanut oppia, auttaa ja tehdä työtä, jota rakastin.
Sitten masennus painoi minut jälleen alas.
Tätä sisäistä köydenvetoa jatkui pitkään. Järjellä ymmärsin, miksi jouduin lähtemään, mutta tunne ei noudattanut samaa aikataulua.
Voin olla kiitollinen, vaikka en voinut hyvin.
Ehkä tunneälyä on myös sen hyväksyminen, etteivät tunteet asetu siististi rinnakkain vain siksi, että järki on jo laatinut niille hyvän järjestyksen. Joskus kaksi aivan erilaista kokemusta voi olla totta yhtä aikaa.
Elämä on kulkenut eteenpäin, ja olen löytänyt uusia tapoja auttaa ihmisiä ja tehdä itselleni merkityksellisiä asioita. Silti kaipaan tuota työtä yhä.
Ehkä se, että muisto koskettaa minua edelleen, ei tarkoita, että olisin jäänyt siihen kiinni. Ehkä jotkin kokemukset jättävät meihin pysyvän jäljen juuri siksi, että ne ovat näyttäneet meille, missä tunnemme olevamme omimmillamme.
Ehkä tämän kokemuksen piti odottaa pitkään, ennen kuin pystyin kirjoittamaan sen ulos ja laskemaan salaiseen laatikkooni. Ei unohdettavaksi, vaan talteen.
Herkkyys, empatia ja turvallisuus
Olen luonnostani hyvin herkkä ja empaattinen ihminen. Havainnoin ihmisiä tarkasti ja aistin joskus sellaistakin, mitä ei sanota ääneen.
Voin tavata ihmisen pitkästä aikaa ja huomata myöhemmin, että kohtaamisesta jäi jokin tunne kulkemaan kanssani. Alan miettiä, oliko hänellä kaikki hyvin. Joskus olen ottanut myöhemmin yhteyttä ja kysynyt, jäikö jokin painamaan – ja silloin on saattanut käydä ilmi, että ihmisellä todella oli jokin huoli.
En kuitenkaan voi varmasti tietää, mitä toinen tuntee. Voin havaita ja kuunnella intuitiotani, mutta vasta kysymällä annan toiselle mahdollisuuden kertoa itse.
Aistin, mutta en oleta tietäväni. Kysyn.
Kaupungilla työskennellessäni sain kerran asiakkaalta palautetta, että loin turvallisuuden tunnetta. Sana turvallisuus pysäytti minut. En ollut tullut ajatelleeksi, kuinka moni ehkä tarvitsi ennen kaikkea kokemuksen siitä, että hänet otetaan vastaan sellaisena kuin hän on.
Minulle oli tärkeää, että ihmiset uskalsivat tulla puhumaan ja luottivat siihen, että etsisimme yhdessä jonkin ratkaisun. Ehkä empatia ei ole vain sitä, että huomaa toisen tunteen. Joskus se on myös sellaisen tilan luomista, jossa toinen uskaltaa tulla näkyväksi.
Herkkyys ja empatia ovat minulle voimavaroja, mutta niillä on myös toinen puoli. Toisten huolet voivat jäädä minuun vielä senkin jälkeen, kun kohtaaminen on jo päättynyt.
Silloin joudun kysymään:
Missä toisen ihmisen tunne päättyy ja minun tunteeni alkaa?
Voin välittää, kuunnella ja kulkea hetken toisen rinnalla. Minun ei silti tarvitse ottaa hänen huoltaan kokonaan omakseni.
Mitä tapahtuu minun ja sinun välillämme?
Yksi sana alkoi kiinnostaa minua tämän tutkimusretken aikana erityisen paljon: vuorovaikutus.
Se on kaunis sana. Siinä on vuoro ja vaikutus. Minä vaikutan sinuun ja sinä vaikutat minuun.
Vuorovaikutus ei ole vain puhumista. Se on myös kuuntelemista, ilmeitä, eleitä, hiljaisuutta ja tulkintoja. Se on sitä, mitä sanomme, mutta myös sitä, miten sanomme. Joskus se on kaikkea sitä, mikä jää sanomatta.
Muistan erään tilanteen työelämästä. Kaksi ihmistä oli alkanut vältellä toisiaan. Kumpikin ajatteli, ettei toinen halunnut puhua hänelle.
Kun kysyin, oliko heidän välillään jokin ongelma, kumpikaan ei aluksi oikein osannut sanoa. Vähitellen alkoi kuitenkin kuulua lauseita:
”Minä luulin, että sinä…”
”Mutta minä taas ajattelin, että sinä…”
Jokin oli jäänyt sanomatta tai ymmärretty eri tavoin. Kumpikaan ei tiennyt, mitä toinen oikeastaan ajatteli, mutta molemmat olivat alkaneet toimia oman tulkintansa perusteella.
Kun asia puhuttiin auki, koko solmu alkoi tuntua melkein kummalliselta. Molemmat olivat vältelleet toisiaan, koska uskoivat toisen välttelevän heitä.
Ehkä vuorovaikutuksessa ei olekaan kyse vain siitä, mitä sanomme. Joskus vielä suurempi merkitys on sillä, mitä emme sano – ja millä omilla oletuksillamme täytämme hiljaisuuden.
Olisiko ollut vielä jokin toinen ovi?
Vaikean tilanteen jälkeen en välttämättä pohdi, toiminko väärin. Minua jää askarruttamaan toinen kysymys:
Olisinko voinut käsitellä tilannetta jollakin toisella tavalla?
Joskus toinen ihminen on niin tiukasti kiinni omassa näkemyksessään, ettei keskustelu enää liiku. Silloin voin lopettaa väittelyn, koska ymmärrän, ettei sen jatkaminen auta ketään.
Myöhemmin otan kuitenkin mielessäni esiin kynän ja paperin. Olisinko voinut kysyä jotakin toisin? Valita toisenlaiset sanat?
Olisiko ollut vielä jokin toinen ovi, jota en huomannut kokeilla?
Joskus aikaa on ollut liian vähän. Joskus tilanne ei ole antanut mahdollisuutta pidempään keskusteluun. Ja joskus sellaista ovea ei ehkä yksinkertaisesti ole ollut.
Voin etsiä toisenlaista ovea. Voin koputtaa, kysyä ja yrittää avata keskustelua. Voin jopa jättää oven raolleen.
Mutta en voi avata sitä toisen ihmisen puolelta.
Ehkä tunneälyyn kuuluu myös tämän rajan tunnistaminen.
Tunneäly ei tee kenestäkään valmista eikä tarkoita, että onnistuisimme jokaisessa keskustelussa tai ymmärtäisimme aina omat tunteemme. Ehkä se on halua huomata, kuunnella, oppia ja yrittää uudelleen.
Tämä tutkimusretki alkoi kahdesta sanasta. Niiden takaa löytyivät viha ja oikeudenmukaisuus, kiitollisuus ja menetys, herkkyys, empatia, rajat ja kaikki se, mitä kahden ihmisen välillä voi tapahtua.
Ja tietenkin yksi ovi.
Eikö olekin kummallista, kuinka kaksi sanaa voi lopulta johdattaa oven äärelle?
Oven, jota voin kokeilla omalta puoleltani...