Vanhoja uskomuksia, kissojen omaa viisautta ja kaksi omaa karvapalliani...
Onko sinulle koskaan tullut tunne, että kissa tietää jotain, mitä sinä et tiedä?
Minulle on.
Kissat ovat samalla hyvin tuttuja ja vähän mystisiä. Ne voivat nukkua kaikessa rauhassa auringonpaisteessa ja näyttää täysin tyytyväisiltä elämäänsä. Ja sitten yhtäkkiä ne tuijottavat johonkin tyhjään nurkkaan niin keskittyneinä, että alat itsekin miettiä, mitä siellä oikein tapahtuu.
Me näemme vain tyhjän seinän.
Kissa näkee ehkä jotain muuta.
Tai sitten siellä ei tietenkään ole mitään.
Mutta kissat ovat sellaisia. Ne jättävät meille aina vähän tilaa arvailulle. 😄
Kissat ja vanhat uskomukset
Kissoilla on ollut erityinen paikka ihmisten elämässä jo tuhansien vuosien ajan.
Muinaisessa Egyptissä kissoja arvostettiin suuresti, ja niitä yhdistettiin myös jumalatar Bastetiin. Kissa ei ollut vain hyödyllinen eläin, vaan siihen liittyi suojelua, kodin hyvinvointia ja jumalallista voimaa.
Myöhemmin Euroopassa kissojen maine muuttui.
Erityisesti mustiin kissoihin alkoi liittyä kaikenlaisia uskomuksia. Niitä pidettiin joissakin paikoissa huonon onnen merkkinä, ja kissoja yhdistettiin myös noituuteen ja magiaan.
On aika erikoista ajatella, että sama eläin on toisessa kulttuurissa ollut pyhä ja toisessa pelottava.
Ehkä se kertoo enemmän ihmisistä kuin kissoista.
Kissat ovat vain kissoja.
Ne tekevät omia asioitaan.
Ja ehkä juuri se on aina ollut osa niiden mysteeriä.
Ja koska puhuimme mustista kissoista, minun on pakko tunnustaa yksi asia: mustat kissat ovat aina olleet minun suosikkejani.
Jos joskus vielä otan uuden kissan, en todellakaan sanoisi ei mustalle kissalle.
Mutta minun kaksi nykyistä kissaani löysivät tiensä luokseni vähän toista kautta.
Kaksi omaa karvapalliani
Minun kaksi kissaani tulivat meille löytöeläinkodista.
Ne olivat siellä jo yhdessä, ja koska ne olivat tottuneet toisiinsa, meille suositeltiin, että ottaisimme ne molemmat.
Me halusimmekin juuri kaksi kissaa.
Ajatus siitä, että ne saisivat tulla yhdessä uuteen kotiin, tuntui hyvältä.
Halusimme antaa niille mahdollisuuden saada oman kodin, turvaa ja rakkautta.
Ja niin meistä tuli neljän hengen perhe. 🐈🐈💜
Kaksi pientä karvapalloa, joilla on molemmilla ihan omat persoonansa, omat tapansa ja omat mielipiteensä.
Ja vaikka olen oppinut tuntemaan ne hyvin, ne onnistuvat välillä yllättämään minut edelleen.
Toinen niistä nukkuu mielellään minun päälläni.
Toinen taas haluaa nukkua ihan kyljessä kiinni.
Ja joskus huomaan, että meitä on sängyssä neljä – minä, mieheni ja kaksi kissaa meidän välissämme.
En aina tiedä, kuka oikeastaan päättää, missä kukakin nukkuu.
Kissat ainakin tuntuvat tietävän.
Näkevätkö kissat maailman eri tavalla?
Kissojen aistit ovat erilaiset kuin meidän.
Ne kuulevat ääniä, joita me emme kuule. Ne näkevät hämärässä paremmin kuin me ja huomaavat pieniä liikkeitä, joita emme ehkä itse edes rekisteröi.
Ei siis ole ihme, että joskus tuntuu kuin ne tietäisivät tai näkisivät jotain, mitä me emme.
Kun kissa yhtäkkiä nostaa päänsä ja katsoo johonkin, me voimme vain arvailla, mitä se huomasi.
Ehkä siellä oli pieni ääni.
Ehkä liike.
Ehkä vain jokin varjo.
Tai ehkä kissalla on oma pieni salaisuutensa.
Minusta meidän ei tarvitse edes tietää vastausta.
On ihan mukavaa, että maailmassa on asioita, joita emme ymmärrä täysin.
Ja sitten on minun äänimaljani
Joskus toinen tai molemmat löytävät tiensä myös minun äänimaljaani.
Eivät tietenkään koko ajan.
Mutta silloin tällöin huomaan, että äänimaljassa nukkuu kissa.
Tai kaksi.
Ja siinä he sitten ovat.
Rauhallisina ja tyytyväisinä, kuin juuri siinä olisi maailman paras paikka ottaa päiväunet.
Minä en tiedä, mikä siinä heitä niin paljon kiinnostaa.
Ehkä äänimaljan muoto.
Ehkä sen paikka.
Ehkä materiaali tuntuu mukavalta.
Tai ehkä siinä on jotain muuta, mitä minä en ymmärrä.
Kissat eivät nimittäin yleensä selitä päätöksiään meille.
Ne vain tekevät niitä.
Äänimaljan ääni ja värähtely ovat minulle tuttuja asioita. Kissoille maailma on kuitenkin paljon enemmän kuin se, minkä me itse kuulemme ja tunnemme.
Niiden kuulo on herkempi, ja ne kokevat ympäristönsä omalla tavallaan.
Siksi en halua väittää, että kissat tulevat äänimaljaan jonkin tietyn vaikutuksen takia.
Ehkä ne vain pitävät siitä.
Ja oikeastaan se riittää minulle.
Ja sitten se kehräys
Kissan kehräyksessä on jotain erityistä.
Onko mikään yhtä rauhoittavaa kuin kissa, joka makaa vieressä ja kehrää?
Se pieni tasainen ääni.
Ja samalla pieni värähtely, jonka voi tuntea, jos kissa makaa lähellä tai sylissä.
Kissan kehräys on myös tutkijoille kiinnostava ilmiö. Sen ääni syntyy hyvin matalilla taajuuksilla, ja tutkimuksissa on havaittu, että kissan kurkunpää pystyy tuottamaan kehräykselle tyypillisiä värähtelyjä jopa ilman hermoston ohjaamaa lihassupistusta.
Kissan kehräyksestä on puhuttu paljon myös sen mahdollisista rauhoittavista ja hyvinvointiin liittyvistä vaikutuksista.
En kuitenkaan halua tehdä siitä liian suurta numeroa.
Kissan kehräys ei ole mikään taikatemppu.
Mutta ehkä meidän ei tarvitsekaan selittää kaikkea.
Kun kissa makaa vieressä ja kehrää, huomaan ainakin itse rauhoittuvani.
Ehkä keho vain tunnistaa jotain tuttua ja turvallista.
Tai ehkä siinä on vain yksi maailman ihanimmista äänistä.
Mitä kissani ovat opettaneet minulle?
Kun ajattelen omia kissojani, huomaan, että ne ovat opettaneet minulle muutaman asian ihan huomaamattaan.
Levollisuutta.
Rennosti ottamista.
Läsnäoloa.
Kissat eivät kiirehdi samalla tavalla kuin me ihmiset.
Ne voivat nukkua silloin, kun nukuttaa, pysähtyä silloin, kun siltä tuntuu, ja vain katsella ympärilleen ilman mitään erityistä syytä.
Ehkä meidän ihmisten olisi joskus hyvä tehdä samoin.
Ja sitten ne venyttelyt.
Kissojen aamuiset venytykset ovat aivan omaa luokkaansa.
Ensin etujalat pitkälle eteen.
Selkä kaarelle.
Takajalat suoriksi.
Koko keho pitkäksi.
Ja sitten vain jatketaan päivää.
Joskus ajattelen, että siinä olisi meille ihmisillekin aika hyvä joogaharjoitus.
Ei tarvitse suorittaa.
Ei tarvitse tehdä täydellisesti.
Voi vain kuunnella omaa kehoaan ja antaa sen venyä juuri niin kuin sillä hetkellä tuntuu hyvältä.
Ehkä kissat eivät oikeastaan harjoita joogaa.
Ehkä ne vain tietävät, mitä niiden keho tarvitsee.
Ehkä kissat tietävät jotain, mitä me emme tiedä
Kissoissa on jotain, mitä ihailen.
Ne eivät yritä olla mitään muuta kuin mitä ovat.
Ne lepäävät, kun väsyttää.
Venyttelevät herättyään.
Tulevat lähelle silloin, kun haluavat olla lähellä.
Ja löytävät aina jonkin hyvän paikan olla.
Joskus minun päältäni.
Joskus vierestä.
Joskus meidän välistämme.
Ja joskus äänimaljasta.
Ehkä kissat eivät oikeastaan yritä opettaa meille mitään.
Ne vain elävät omalla tavallaan.
Ja ehkä juuri siksi voimme oppia niiltä niin paljon.
Ei siksi, että ne yrittäisivät näyttää meille, miten pitäisi elää.
Vaan siksi, että ne yksinkertaisesti elävät.
Kaikkea ei tarvitse suorittaa.
Kaikkea ei tarvitse ymmärtää.
Joskus riittää, että on tässä.
Minä, kaksi kissaani ja yksi äänimalja.
Ja välillä vähän liikaa karvoja siellä, missä niitä ei pitäisi olla. 🐈🐈💜
Ehkä siinä onkin kissojen pieni viisaus.
Ne eivät tarvitse suuria sanoja.
Ne tarvitsevat vain hyvän paikan, vähän ruokaa, rakkautta, lepoa…
ja tietenkin jonkun, jonka päällä voi nukkua...
🎧 Jää hetkeksi tähän tunnelmaan…